Vaiettu vääryys

 VAIETTU VÄÄRYYS

Pirpana leikkii käpylehmillään sivummalla muiden lasten touhuista. Oskari 

on ainoa jonka hän veljensä lisäksi hyväksy karjaansa hoitamaan. Oskari on 

4-vuotta Pirpanaa vanhempi, mutta melkein yhtä pienikokoinen kuin 

tyttökin. Hän on kuitenkin jäntevä ja suhteettoman riski kokoonsa nähden. 

Juuri kun he ovat saaneet yhdessä siirrettyä karjan laitumelle, juoksee 

kömpelö Hemmi heidän ohitseen ja tahtomattaan polkee käpylehmät 

jalkojensa alle. -Voi sinä sermalo, Pirpana parahtaa. Johtajatar reagoi heti ja 

lähtee kävelemään tyttöä kohti. -Tinalo, karjaisee Oskari saman tien, ettei 

Pirpana yksin saa kuritusta. -Mitäs siansaksaa täällä jutellaan? Johtajatar 

tarttuu kumpaakin lasta niskasta lähtien taluttamaan heitä sisälle. Jalmari 

tulee juuri ulos, kun näkee sisartaan riepotettavan sisälle. -Mitä sisko ja 

Oskari nyt ovat tehneet, hän kysyy portin pieleen nojailevalta Rositalta. -

Puhuivat sanan kaaleensimpaa, Rosita vastaa. Jalmari ei voi ymmärtää miksi

ne kynivät kaikkien tyttöjen hiukset. Rositallakin oli ollut paksut ja pitkät 

letit saapuessaan. Vetoavat siihen, että puhtaana pito on helpompaa, mutta 

kyllä Jalmari tietää sen olevan sitä integrointia, vaikkei hän sanaa täysin 

ymmärräkään. Rosita on niin poissaolevan näköinen, mutta sen hymy on 

kaunis. Jalmari ei voi auttaa siskoaan ei Rositaa. Hän on kyllä ajatellut 

kirjoittaa sille kaljupäiselle presidentille. Radiossakin sanottiin, että se on 

kokokansan presidentti ja jos kerran pohjoisiin tulee tiet niin kai se 

mustalaisten lapsillekin antaisi oikeutta, vaan ei Jalmari keksi tapaa kuinka 

kirjeen saisi postiin, jos hän onnistuisikin paperia ja kynän pätkän 

pihistämään. Jalmari ja Pirpana ovat joutuneet lastenkotiin, kun heidän 

sairaalloinen äitinsä oli joutunut pyytämään kunnalta apua. Heidän siskonsa 

Seija, ei ollut saanut huoltajuutta vaan heidät sijoitettiin. Jalmari ei koskaan 

unohda sitä päivää, kun he saapuivat laitokseen. Heti ensimmäisenä päivänä 

oli selvää, ettei täällä itketty eikä hellitelty. Pirpana on vielä niin pieni, että 

Jalmari pelkää hänen unohtavan äidin, siskon ja kaiken sen mikä on heille 

tärkeää. Ainoa ajatus mikä saa hänet jaksamaa on kotiin paluu. Päivät 

kuluvat ja rutiinit ja rangaistukset toistuvat. Jalmarin on mahdotonta uskoa, 

että se suuri taivaan Jumala josta äiti heille kertoili, sallisi kaiken tämän, 

vaikka ne täällä rukoilevatkin aamuin illoin.

Ruokalassa on taas kaurapuuroa. Se on paksua ja klimpistä. Jalmarista 

tuntuu, kuin keittäjä ilkeyksissään nostaisi oikein ison kauhallisen niin 

Pirpanalle, kuin Oskarillekin. Lautaset on syötävä tyhjäksi. Se on sääntö ja 

kiittämättömyydestä rangaistaan. Pirpana syö urheasti. Hän on oppinut 

nielemään vähän kerrallaan. Jalmari huomaa kuinka Oskarin tekee pahaa. 

Poika ei voi mitään sille, että ruoka nousee takaisin ylös ja oksennus tulee 

lautaselle. Kaikki lapset kauhistuvat. Jopa Hemmi lopettaa syömisen 

hetkeksi. Johtajatar kävelee Oskarin luo. -Onko puuro pahaa? Oskari ei 

vastaa mitään. Hän vain katsoo maahan ja hymyilee. -Alahan syödä, 

johtajatar kehottaa. Poika ei nosta katsettaan, eikä tartu lusikkaan. Pirpana 

on purskahtamassa itkuun myötätunnosta. Älä itke sisko rakas, Jalmari 

rukoilee mielessään. Johtajatar tarttuu Oskaria hiuksista ja työntää 

lusikallisen oksennusta pojan suuhun. Hän painaa pojan suuta kiinni. -Niele!

Suuret kyynelkarpalot valuvat Oskarin silmistä. Jalmarin sisällä repeää 

jotain. Hän ei yhtään mieti tulevaa rangaistusta, kun paiskaa puurokupin 

maahan. -Ei me sentään elukoita olla. Hänen äänessään on raivoa. Jalmarin 

esimerkki tarttuu muihin lapsiin ja kohta ruokalassa on täysi kaaos. Ei siinä 

kauaa kuitenkaan mene, kun johtajatar apureineen saa lapset saarrettua ja 

vitsojen kanssa ajettua heidät pimeään kellariin. Luukku pamahtaa kiinni ja 

pelko palaa jokaiseen pieneen sydämeen. Siellä he etsivät vanhemmiltaan 

riistetyt rievut turvaa toisistansa katkeruuden vallatessa tilaa heissä yhä 

enemmän. Kyllä Jalmari tietää, että pahempi rangaistus on vielä edessä. Yön

pimeät hetket kätkevät monta kyyneltä ja julmuutta.

Kesä on taittunut syksyyn. Oskari on lakannut puhumasta muille kuin 

Pirpanalle ja Jalmarille. Johtajatar ei itsekkään taida ymmärtää, millaisen 

pedon hän on luonut. Jalmari on vakaasti päättänyt karata. Pakomatkan 

suunnittelu talvea vasten ei vain ole helppoa, koska Pirpana on vielä niin 

pieni ja Oskarikin on lähdössä mukaan. Pakko heidän on kuitenkin päästä 

pois, ennen kuin Pirpana joutuu kokemaan sen kaiken saman, mitä pojat 

ovat jo kokeneet. Ensilumi sataa maahan. Oppitunti keskeytyy johtajattaren 

astuessa luokkaan. Hänen seurassaan on nuori kaaleen nainen. Pirpana 

unohtaa kaikki säännöt ja säntää naisen syliin. -Seija, rakas Seija, hän 

huudahtaa halatessaan siskoaan. Kaikkien lasten hämmästykseksi johtajatar 

silittää hymy huulillaan Pirpanan hiuksia. -Niin Pirpanahan se on täällä ollut

meidän päivänpaisteenamme. Tulehan sinäkin Jalmari, että kuulette, mitä 

asiaa siskollanne on. Seija kertoo, että heidän äitinsä on nukkunut pois. 

Jalmari tuntee sydämessään surua ja suurta katkeruutta siitä, että heidät 

riistettiin pois heidän vanhimmaltaan. Ilouutinen on kuitenkin se, että he 

saavat lähteä Seijan mukaan. Seijalla on oma mökki ja uskovainen jeeno. 

Hän on saanut virallisesti sisarustensa huoltajuuden ja se on ollut myös 

äitivainaan viimeinen tahto. Arasti Pirpana esittää toiveen. -Voidaanko me 

ottaa Oskari mukaan? -Valitettavasti se ei käy, Seija vastaa pahoitellen. He 

eivät edes saa hyvästellä. Kyllä Oskari näkee ikkunasta, kun sisarukset 

poistuvat. Alakulosta huolimatta Oskari tuntee suurta helpotusta Pirpanan ja 

Jalmarin puolesta. Sisarusten elämä lähtee hyvin sujumaan kotikylillä. He 

käyvät koulua ja opettaja tykkää uusista suojateistaan. Usein hän poikkeaa 

mökillä tuoden paperia ja kyniä. Hän rohkaisee Jalmaria kirjoittamaan ja 

Pirpana taas on lahjakas piirtäjä. Seijan kaveri Viljo on uskovainen ja 

rauhallinen mies. Hän auttelee monissa töissä kylän isäntämiehiä. Sisarukset

eivät näe nälkää, eivätkä muutakaan kurjuutta. Lasten yökastelu ja 

painajaiset kyllä hämmentävät Seijaa, mutta eivät sisarukset liiemmin puhu 

kokemuksistaan. Jalmari ymmärtää, että kaikki se mitä hänelle on 

tapahtunut on likaista ja rumaa ja jos siitä joku tietäisi niin häntä pidettäisiin

likaisena. Toisinaan lapset miettivät Oskari ja sitä mitä hänelle on 

tapahtunut. Jalmari ei myöskään voi unohtaa Rositaa ja sen tyhjää katsetta ja

kaunista hymyä.

Oskari ei aio jäädä enää vaikka kuinka on talvi ja pakkasta. Jalmari oli 

hänen ainoa turvansa ja mieluummin kuolema vapaana, kuin elämä 

ihmisarvotta. Hän on lukenut monta poikakirjaa intiaaneista ja samaistaa 

itsensä heihin. Hän saa paljon tahdonvoima noiden urheiden 

väärinkohdeltujen sotureiden taisteluista. Rosita on repinyt hänelle jalkarätit

omista lakanoistaan ja varastanut muutaman leivänkäntyn ollessaan 

tiskivuorossa. Oskarin pujahtaessa ikkunasta pakkasyöhön hänellä ei ole 

kuin se yksi mahdollisuus. Ei Rosita eikä Oskari pysty edes kuvittelemaan 

mitä tapahtuisi, jos poika joutuisi kiinni. Jalkarätit suojaavat hieman kovalta

pakkashangelta, mutta eivät ne kylmää pidä. Oskari juoksee metsän halki 

toivoen päätyvänsä lähelle asemaa, että pystyisi hyppäämän junan kyytiin 

vauhdista, kun se vielä on hiljainen. Hän löytää radalle ja uskoo Jumalan 

olevan puolellaan, kun kuulee junan aivan lähellä kiihdyttävän hiljalleen 

vauhtia. Pian veturi tuleekin jo näkyviin vetäen peräsään tavaravaunuja. 

Oskari on jo kylmissään, mutta hyppää viimeisen vaunun ovenkahvaan 

kiinni. Hetken hän luulee voimiensa pettävän. Kylmä viima tunkee luihin 

asti, mutta kuin ihmeen kaupalla hän saa itsensä ponnistettua vaunuun. Se 

on tyhjä. No ei se siitä parane, Oskari tuumii. Ei onneakaan voi liikaa 

koetella. Eläin vaunussa olisi ollut lämmintä ja olkiakin. Nyt kylmyys 

tuntuu saavan pojasta otteen, mutta hän koittaa jaksaa valvoa sillä 

nukahtaminen voisi tietää hengen lähtöä. Hän imeskelee leivän känttyä ja 

saa siitä kipeästi tarvitsemaansa energiaa. On vielä pimeää, kun juna taas 

hiljentää ja Oskari arvaa sen olevan kohta päätepysäkillään. Hän hyppää 

ulos vaunusta ja katselee hetken ympärilleen. Jalat ovat jo melkein 

tunnottomat ja kädetkin aivan kohmeessa. Mustalaisakkaa muistuttava 

hahmo lähestyy häntä. Oskari pyyhkäisee silmiään, mutta akka ei katoa. 

Hänellä on selässään risuja ja kainalossaan joku nyytti. -Hei poika, oletkos 

sinä kaalleen kenti? Akka esittää kysymyksen Oskarille. -Päivää ja olen, 

Oskari vastaa arasti. -Miten sinä täällä itseäsi olet palelluttamassa ja rätit 

vaan jaloissa, akka päivittelee. -Tai hätähän sinulla on, mitä sitä 

kysymäänkään. Tule niin saat kuumaa juotavaa ja lämpimän sijan, että voi 

nukkua. Oskari tarjoutuu kantamaan risuja, mutta muori huitaisee kädellään 

-Älä huoli, kyllä minä jaksan, kunhan nyt vain itse jaksat vielä majalle asti. 

Muori ottaa Oskarin siipiensä suojaan ja saa hänet elvytettyä vielä elävien 

kirjoihin. Ei hän koskaan sen kummemmin kysele, mistä poika oli tulossa 

tai muutakaan, sillä yksinhän se näkyi olevan ja kovia kokenut.

Jalmari on varttunut komeaksi nuorukaiseksi. Koulunkäynti on jäänyt, mutta

töihin hän on tarttunut Viljon rinnalla ja saanut rahaakin säästöön. Hän on 

ostanut kuukausilipun junaan ja aikoo matkustaa pohjoisesta etelään ja sitten

takaisin. Seija on ollut hieman vastaan, mutta Viljo on sanonut, että 

nuorenahan se on kuljettava ja vakuuttanut Jalmarin pärjäävän. Aamun 

sarastaessa juna saapuu asemalle jota pohjoisemmaksi ei pääse kiskoja 

pitkin. Jalmari hyppää ulos ja oikoo itseään asemalaiturilla. Sitten hän 

astelee sisälle. Hän käy pesemässä kasvonsa ja kätensä astuen sitten 

ravintolan puolelle. Hän ostaa kahvin ja siirtyy pöytään. Samassa hän 

huomaa nuoreen kaaleen naisen, joka povaa matkustavaisille. Naisen 

huomatessa Jalmarin, hän hymyilee säteilevästi ja tulee samaan pöytään. -

Sie et oo tämän puolen kaaleita, hän sanoo mutkattomasti. -Mie oon Maijuli.

Jalmarilla ei ole juuri kokemusta naisista vaikka hän komea onkin, mutta 

nyt hän tuntee outoa levottomuutta katsellessaan tuota paljasjalkaista 

kaunotarta. -Juotko jotain, hän kysyy voittaakseen hieman aikaa. -En mie. 

Olen jo juonut monta kuppia kahvia, Maijuli vastaa. -Jaa, kuinka nuo 

kaajeet ei aja sinua ulos kun povaat asiakkaille? Jalmaria hämmästyttää. -Ei 

ne välitä. Kaikki tuntee miut, Maijuli naurahtaa. -Kuule, etkös lähtisi 

kanssani katsomaan pääkaupunkia? Jalmari hölmistyy itsekin 

kysymyksestään. Maijuli miettii hetken. Feija on kiinni ja mikään ei häntä 

estä. -Saatanhan mie lähtiäkkin, mutta sitten on hypättävä seuraavaan 

junaan, ettei miun porukoita kerkiä tänne tulla. Jalmari tuntee riemua 

rinnassaan ja naureskellen he hyppäävät lähtevään junaan. Maijulilla on 

mukana nyytti. -Siinä on kaikki minun omaisuuteni, hän sanoo, kun Jalmari 

utelee sen sisältöä. Eipä kerennyt Jalmari kesäyön aurinkoa 

hämmästelemään, mutta ei se häntä harmita. Junassa Maijuli laulaa ja kerää 

matkustajilta kolikoita taskunsa täyteen. Jalmari ei voi olla ihailematta sen 

vapaata ja huoletonta käyttäytymistä. He jäävät junasta eräällä 

pikkuasemalla, kun Maijulin tulee nälkä. He löytävät kauniin rannan, jolla 

päättävät yöpyä. Tottuneesti nainen rakentaa teltan lehtioksista ja viltistä 

mikä hänellä on nyytissään. Jalmaria hermostuttaa oma kokemattomuutensa,

eikä hän edes luota siihen onko lukenut naista oikein. -Käyn rannassa 

pesulla, hän sanoo. Samassa Maijuli kaivaa nyytistään pyyhkeen, missä on 

kauniit virkatut pitsi. -Saat tuon. Se on vielä uusi.

Jalmari huuhtelee kasvonsa ja kätensä. Mitä hän enää turhaa miettii, sillä 

hän haluaa Maijulin. Sen näkee sitten mitä siitä seuraa. Sen verran hän 

luottaa toiseen kaaloon, ettei usko naisen hänelle ainakaan tahallaan harmia 

tuottavan. Kun Jalmari palaa rannasta, on Maijuli jo asettunut nukkumaan. 

Jalmari kömpii kapealle sijalle. -Nukutko? -Hupsu, Maijuli vastaa hellästi, -

Sinua odotin. Hän on riisunut hameensa, mutta piilottanut itsensä saalin alle.

Hän kohottaa saalin reunaa ja hymyilee kutsuvasti. -Tule rakkaani, tule. 

Jalmari kietoo kätensä naisen hennon varren ympärille. Kun Maijuli 

koskettaa häntä, ensimmäistä kertaa nuorukainen tuntee kosketuksesta 

pelkkää mielihyvää. Kuin luonnostaan Jalmarin kädet kulkevat, huulet 

tunnustelevat kaulan ihoa. Maijuli huohottaa, rohkaisten pienillä kropan 

eleillä nuorukaista. Kaikki Jalmarin kaipaus ja ikävä patoutuvat yhteen 

hetkeen ja mielihyvän tunne on valtava. Nautinto on jotain mitä ei hän 

ymmärtänyt edes olevan. Kaikki tuntuu aivoissa asti. Jalmari rakastuu 

Maijuliin koko nuoruuden palavalla voimalla. Nainenkin tajuaa hetken 

ainutlaatuisuuden ja uskoo itsekin sillä hetkellä löytäneensä jotain ikuista. 

Jalmari kuiskailee loputtomasti helliä sanoja Maijulin korvaan. Maijuli 

tuntee itsensä yön kuningatarreksi. Hän on valmis sammuttamaan Jalmarin 

loputtoman janon. Kumpikin antaa itselleen luvan juopua toisistaan 

tähtitaivaan alla. Eivät he mieti huomista sillä onni on hetkessä. Ei siihen 

voi tarttua, eikä sitä voi säilöä. Se täytyy vain elää hetki hetkeltä.

Viikon päivät nuorilla vierähtää lammen leirillä. Heillä ei ole kiire junaan, 

eikä uusiin kyliin, sillä he löytävät toisistaan vielä joka päivä ja yö jotain 

uutta. Maijulin nauru ja rallatus on tarttunut vakavamieliseen Jalmariinkin. 

Riskinä miehenä Jalmari auttaa lähitilojen isäntiä perunanistutuksessa 

ja kartuttaa siten myös omaa kassaansa. Ruumiillinen työ kuumalla pellolla 

ja kunnon sauna työn jälkeen saa Jalmarin raukeaksi. Palatessaan 

leiripaikalle, hän huomaa, ettei Maijuli ole vielä tullut. Jalmaria ramaisee ja 

hän oikaisee majan varjoon. Pian hän torkahtaa lintujen sirkuttaessa 

lämpöisessä kesäillassa. Maijuli palaa hyväntuulisena kyliltä. Hän on saanut

eräältä taloemännältä kauniin kamman hiuksilleen. Emäntä on laittanut 

myös kunnon lihapalan ja hyvää kotikaljaa likan nyyttiin. Maijuli on varma, 

että Jalmari ilahtuu kovin. Kun hän huomaa Jalmarin nukkuvan, hänet 

valtaa suuri hellyyden tunne. Nuorukainen näyttää melkein lapselta siinä 

unissaan hymyillessään. Ei Maijuli tiedä, mitä mies on mahtanut 

lapsuudessaan kokea. Eivät he ole paljon menneistä jutelleet. Jonkun synkän

varjon Maijuli on silti tajunnut Jalmaria varjostavan. Toisinaan sillä on niin 

vakava ja surullinen ilme. Nainen polvistuu varovasti, kuljettaen kättään 

Jalmarin reittä ylemmäs. "Herätys", hän kuiskaa hiljaa. Kuin sätkyn 

saaneena Jalmari hyppää suoraan jaloilleen. Maja hajoaa ja Maijuli vetäytyy

säikähtäneenä. "Elä ikinä, elä koskaan tee noin", Jalmari karjahtaa. Maijuli 

on aivan ymmällään. Jalmari herää todellisuuteen, ei hän voi selittää. Ei 

Maijuli uskoisi, eikä voisi ymmärtää. Nolostuneena Jalmari kävelee rantaa. 

Maijuli ei lähde perään. Hän ymmärtää miehen tarvitsevan nyt aikaa. 

Jalmari on aivan lukossa. Maijulin tahaton teko nostaa kaikki muistot 

pintaan. Jalmarista tuntuu, kuin hän taas hetkessä olisi se pieni turvaton 

lapsi. Vaikenemisen muuri nousee hänen ja Maijulin välille. Ei nainen pysty 

ymmärtämään Jalmarin muuttunutta käytöstä. "Kerätään kamppeet ja 

lähdetään katsomaan sitä pääkaupunkia", Jalmari ehdottaa. "Niin senhän sie 

lupasitkin miulle näyttää", Maijuli myöntyy. Heidän jutustelunsakin 

muuttuu oudon takkuiseksi. Kaikki se, mikä tuntui niin luonnolliselta ja 

oikealta on heidän väliltään kadonnut. Jalmarin vakava ilme on palannut 

jäädäkseen, eikä Maijuli saa häntä enää nauramaan. Junassa Maijuli torkkuu

Jalmarin olkaa vasten. Ei mies häntä siitä pois pukkaa, muttei myöskään 

pidä hänestä kiinni, eikä edes katso hellästi. "Oletko minulle vihainen", 

Maijuli yrittää varovasti avata keskustelua. "En ole, elä hupsi", Jalmari 

vastaa nopeasti, "Koita nyt vaan nukkua". Ei Jalmari käsitä kuinka hän voisi

Maijulille selittää ajatuksiaan. Ei hän tahdo loukatakaan, sillä on nainen 

koskettanut häntä sydämestä asti, mutta täytyy vain toivoa, että Maijulikin 

olisi kärsivällinen.

Aamulla juna saapuu Helsinkiin. Nuoret ovat molemmat sen verran 

torkkuneet matkan aikana, että ovat aivan virkeitä. Ilma on lämmin ja 

poutainen. "Onpa väkeä", Maijuli päivittelee heidän laskeutuessaan 

asemalaiturille. "Niin on", Jalmari myöntää, "Eihän vain tunturiruusua 

hirvitä?". "No en mie ihmisiä pelkää", Maijuli naurahtaa ja on 

huomaavinaan Jalmarinkin huulilla hymynhäivähdyksen. Asemahallin oven 

suussa nojailee nuori kaalo. Pojan silmät ovat kuin kekäleet ja otsakihara 

reunustaa kulmia. Sen kasvot ovat laihat ja hymyillessäänkin se näyttää 

jotenkin häijyltä. Jalmari katsoo pitkään ja huudahtaa, "Ai rakkaat komujat, 

eikö se ole Oskari?" Poika tunnistaa Jalmarin ja lähtee juoksuun. "Kamlo 

Deevel, sehän on Jalmari", hän huutaa lujaa välittämättä ihmistä vähääkään. 

Oskari ryntää suoraan Jalmarin kaulaan. Sen silmissä on kyyneleet, mutta 

liikuttunut on Jalmarikin. "Oletteko te naarteja vai vallan veljeksiä", Maijuli 

kysyy särkien samalla hetken haurauden. "Ollaan me kasvinveljiä", Jalmari 

vastaa nopeasti. Oskari ymmärtää hänen vinkkauksestaan, ettei kysyjä tiedä 

heidän menneisyydestään. "Kaa onko sulla jo akka", Oskari vaihtaa 

sujuvasti puheenaiheen. "Mie oon Maijuli", nainen virkoo mittaillen samalla

Oskaria katseellaan. "Sie ootkin kentos vielä", hän jatkaa väläyttäen 

hurmaavan hymynsä. "Jaa, ja sie pohjosen kaaleita", Oskari vastaa 

kipakasti. Maijuli heläyttää naurun ja sanoo kiusoitellen, " No terno jeeno 

sitten, en mie pahalla". "Et niin", Oskari myöntyy, mutta on jo varma, ettei 

pidä Maijulista. "Mennään jonnekin kahville ja haukkaamaan jotain", 

Jalmari sanoo. "No mihin", Oskari toteaa " Täällä on kuule laput ovilla, ettei

juopuneille, eikä mustalaisille". "Elä viitsi, rahaahan se on meitinkin raha", 

Jalmari ei usko Oskarin puheita. "No saathan sinä yrittää", Oskari hymähtää,

"mutta täällä asemalla on omat petskot. Ne laittaa nopeasti putkaan, jos ei 

niillä ole muuta tekemistä". "Nyt taidettiinkin tulla paratiisiin", Jalmari 

päivittelee, "Taisin tuoda sinut väärään paikkaan tunturiruusuni", hän jatkaa 

katsoen hellästi Maijulia.

"No eiköhän me jostain jotain saada", Maijuli vastaa. Hänen sydämessään 

ailahtaa, sillä hän on näkevinään Jalmarin silmistä jälleen sen hetkeksi 

hukkuneen rakkauden. "No näätte vielä. Minä vihaan sitten sydämen 

pohjasta kaajeita", Oskari sihahtaa. Jalmari haluaisi kysellä Oskarilta 

paremmin kuulumisia. Sillä ei ole ollut yhtä helppoa, kuin hänellä ja 

Pirpanalla lastenkodin jälkeen. Oskarin äänestä kuultaa aito viha ja 

katkeruus. Oskari johdattaa heidät nopeasti asemahallin läpi, "Joutukaa, ei 

teillä kuitenkaan ole papereita", hän hoputtaa. Jalmari ja Maijuli katselevat 

silmät suurina edessä paljastuvaa katukuvaa. "Kamlo deevel", Maijuli 

siunailee, "Täällä kulkee junat keskellä katuakin". Oskaria naurattaa. "Se on 

ratikka tinalo. Onko teillä kolikoita, niin päästään muorin luo tuolla 

seiskalla?"."Millä seiskalla?", Jalmari päivittelee, "Seitsemällä 

markallako?". "Voi maalaistontut", Oskari hekottaa, "Seiska on ratikan 

numero, markka riittää mainiosti meistä kaikista kolmesta".Jalmaria ja 

Maijulia kyllä hieman hirvittää tuo katujuna, mutta eivät he tahdo enää antaa

lisää naurunaihetta Oskarille. Kun he nousevat vaunuun rahastaja vilkaisee 

heitä heti äkäisesti, "Onkos mustalaispennuilla rahaa maksaa", hän sihahtaa. 

Jalmari häkeltyy moisesta käytöksestä ja työntää kympin rahastajan käteen. 

"Herrajee, en minä tästä rikki saa, menkää mualle mahtailemaan jos ei 

sopivaa rahaa löydy". Jalmari alkaa hermostua. -No paljonko pitäisi löytyä",

hän sihahtaa, "Matser,", Oskari lausahtaa, "60 penniä meiltä kaikilta" 

Jalmari kaivaa pennit taskustaan. Maijulikin on aivan hämmästynyt 

rahastajan aggressiivisuudesta. He siirtyvät vaunun takaosaan. "Ei niille 

kannata alkaa", Oskari sanoo rauhoitellen, "Ei saa kun harmia, ei niille 

pärjää". Jalmari vain nyökkää. Hän on todella suuttunut ja saa tehdä 

kaikkensa nielläkseen vihansa. Maijulia jännittää kaupunkijunan kyyti ja 

hän on helpottanut kun Oskari ilmoittaa, "Hypätään tässä pysäkillä kyydistä,

tulkaa nopeasti, ettette jää oven väliin." Kadun asfaltti on kuumaa ja 

polttelee Maijulin jalkapohjia. "Voih heinäkenkä, missä sun pieksut on?" 

Oskari päivittelee. Jalmari sanoo, "Älä Oskari kiusaa minun piikua. Istuhan 

tuohon penkille likka niin revin sulle jalkarätit." Oskaria huvittaa kun nuo 

kaksi maalaista mitään ohikulkevista ihmisistä välittämättä avaavat Maijulin

nyytin ja Jalmari repii pyyhkeen kahteen osaan. "Nuo suojaa kuumalta ja 

lialta", hän virkkoo. Maijuli kietoo rätit jalkoihinsa. "Kun tuo Oskari kerkeä 

neuvoon, niin mennää ostamaan sulle kengät", Jalmari lupaa. "Äh, kyllä 

Rositalla sulle, jotkut töppöset on", Oskari huitaisee. "Mennää jo, ei tästä 

ole pitkä matka enää." Oskari johdattaa heidät läpi kujan jonka kummallakin

puolella on puuhuviloita. Joskus ne ovat olleet kauniita ja arvokkaita . Nyt 

jokainen niistä kaipaisi vähintään uutta maalia. Pihat ovat ruohikkoisia ja 

romun peittämiä. Pienen mäen päällä on kaksikerroksinen 

auringonkeltainen puutalo. Sen veranta on hieman notkahtanut ja aidalla 

näkyy kuivuvan pyykkiä. Rappusten vieressä penkillä istuu sänkileukainen 

tatuoitu vanhempi mies. Kun se näkee Oskarin tulevan se ottaa maasta kiven

ja koittaa heittää poikaa päin. Mies on niin humalassa, ettei kivi lennä 

lähellekään. "Tahoko turpaasi Myyrä-Matti, hää?", Oskari karjaisee. Jalmari 

terävöityy, mutta huomaa pian Oskarin olemuksesta, että juoppo kuuluu kai 

talon asukkeihin ja tuo kärhämä on niiden jokapäiväistä touhu. "Mee 

mustalaismukula, ennen kun hermostun", Myyrä-Matiksi kutsuttu vastaa, 

"mutta älä kiusaa Matildaa, tai minä vielä sinut kurmootan". "Hyvä se on 

että sinä Myyrä muorista piät huolta", Oskari myöntää ja sivaltaa kuin 

leikillään ohi mennessään miestä poskelle. Matti vaan urahtaa ja jatkaa 

penkillä torkkumistaan.

Maijuli ja Jalmari seuraavat Oskaria sisään. Ensimmäisessä kerroksessa on 

useampi asunto, mutta kaikkien ovet ovat selällään. "Tuo kaavo asuu tuossa 

pienessä hellahuoneessa", Oskari selittää, "Muori syöttää sen ja saa sen 

eläkkeet". Käytävän päässä on isompi huoneisto. Ovesta tullaan suoraan 

keittiöön. Puuhellalla kiehuu keittokattila, ja pöydän päässä istuu ryppyinen,

vanha mustalaisakka. Kun ne kohottavat katseensa tulijoihin, huomaa 

Jalmari heti miten lempeät silmät niillä on. "Tsihko diives", muori hymyilee 

hampaattomalla suullaan.

Maijuli ja Jalmari vähän nolostuvat, sillä vanha ihminen saa heidät 

luonnostaan häpeämään. Eiväthän he ole vielä kellekään näyttäytyneet. 

Maijuli astuu muutaman askeleen takaisin ovelle ja Jalmari vastaa alas 

katsoen "Deevel del". "Hei alkuunsakaan ei käydä häpeilemään", muori 

sanoo topakasti. "Kaikki syömään vaan ja samaan pöytään. Oletteko tämän 

Oskarin tuttuja?". "Kyllä, lapsuusvuosilta", Jalmari vastaa kohteliaasti. 

Maijuli seisoo edelleen ovensuussa. "Vai niin", muori toteaa. Vieläkin hänen

sydäntään riipaisee, kun hän muistaa missä kunnossa Oskari oli, kun he 

ensimmäisen kerran kohtasivat. Samassa kamarin puolelta astuu keittiöön 

noin kolmekymppinen mies. Hänellä ei ole paitaa. Käsivarret ovat täynnä 

syviä venttejä ja hänen katseensa on jotenkin lasittunut. Muori nostaa kädet 

silmilleen ja huutaa kimeästi, "Voih tämä elukka". Oskari hypähtää miehen 

etee ja karjaisee kuin vertaiselleen, "Mee takas kamariin jos et osaa 

pukeutua tinneriaivo".

Sisälle astuu nuori nainen. Maijuli tajuaa sen heti kaaleiksi, vaikka sillä on 

päällään vain paitapusero ja tavallinen vekkihame. Jalmarin silmät 

nauliutuvat tähän viimeiseen tulijaan. Nyt hän vasta muistaa Oskarin 

maininneen aiemmin Rositan nimen. Rosita kävelee Oskarin ja miehen 

väliin. "Tule Kari, mennään", hän sanoo lempeästi. Mies uskoo, kuin 

lammas hän seuraa Rositaa kamariin. "Anna Rossi piiku vettä. Polttelee niin

kurkkua", hän vain huokaa hiljaa. "Tuonhan minä", Rosita rauhoittelee ja 

ottaa peltimukin hyllyltä. "Tulkaa te samalla pesemään kätenne vieraat, niin 

pääsette syömään", hän kehottaa hymyillen Maijulille. He lähtevät kaikki 

kaivolle. Rosita pumppaa vettä ensin mukiin ja hakee sitten saunan eteisestä

vadin, "Siinä", hän sanoo, "vie Oskari sitten vati takaisin". Rositan mentyä 

tupaan takaisin, Jalmari tuhahtaa, " Oli niin kun ei tuntisikaan mokoma. 

Onko se tuon miehen akka?". Oskari nauraa, "Mitäs sinä ukkomies 

tuollaisia kyselet". Hän huomaa kuitenkin Jalmarin suun olevan viivana, eli 

se on oikeasti hermostunut. "No ei kai ole, hullu", Oskari keventää. "Minä 

Rossin asemalta löysin ja muori otti senkin tähän. Kari on muorin poika ja 

se vaan pitää Rositaa niinkö siskon sijaisena". "No mikä sitä miestä vaivaa",

Jalmari kysyy, "Sehän näky olevan ihan pihalla". "No se on syönyt aivonsa 

haistelemalla tinneriä", Oskari kuittaa. "Johan on", Jalmari päivittelee, "On 

näillä täällä kaupungissa kurilliset konstit". Maijuli on hiljaa. Hetkessä hän 

tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Tuo pikkuvaatteissa oleva nainen, ilmiselvästi 

kiinnostaa Jalmaria. Niillä on jotain yhteistä menneisyyttä, vaikkei Jalmari 

olekaan mitään puhunut. "No katsontaan mihin tämä menee", nainen miettii 

mielessään. Jalmari ei edes huomaa Maijulin vaitonaisuutta. "En minäkään 

kuitenkaan pyytelemään ala", Maijuli päättää vakaasti mielessään.

Kyllä Rosita Jalmarin tunnisti välittömästi, mutta hän ei ymmärrä, miksi 

häntä pisti niin kovin sydämeen, kun hän huomasi oven suussa seisovan 

Maijulin. Ei Rosita tiedä sitäkään, onko Jalmari kertonut akalleen heidän 

lapsuudestaan, tai ylipäätään mistään. Hän aikoo käyttäytyä, kuin 

normaalisti vieraat, ystävälliset kaaleet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, jos ei 

sitten Jalmari itse anna jotain muuta merkkiä. Kyllä Rositan tekee niin mieli 

hypätä sen kaulaan ja rutistaa ikävä pois. Usein kun oli liian vaikeaa, sai hän

Jalmarin ajattelemisesta voimaa, ja tuskin olisi ilman tuota luomaansa 

unikuvaa pärjännytkään. Nyt Jalmari on siinä, käden ulottuvilla, mutta 

unikuva on pirstaleina. Ei siihen kuulunut, tuota kaunotarta, joka 

ilmiselvästi on vienyt Jalmarin sydämen. Kun muut palaavat sisään, on 

Rosita nostanut pöydälle neljä kuppia ja leipäviipaleita, "Syökää, se on 

hyvää tämä muorin kaalikeitto", hän sanoo hymyillen. Muori on siirtynyt 

pöydän vierestä ikkunapenkille.

Rosita ottaa alakaapista vielä yhden kulhon, johon hän nostaa kauhallisen 

soppaa. "Turhaan viet Myyrälle", Oskari tuhahtaa, "kuulu kuorsaavan 

penkillä." "No, herää keiton tuoksuun", Rosita hymähtää. "Juu, täytyy 

Matinkin syödä", muori sanoo, "Äläkä sinä Oskari aina kiusaa sitä. Se on 

hyvä mies vaikka kaajo onkin" "Enhän minä, aikansa kuluksihan se 

nahistelee", Oskari sanoo, "En minä muori teille ikinä harmia aiheuttaisi". 

"Niin, hyvä poika sinä olet", muori myöntää. Jalmari istuu pöydän päähän ja

kauhoo keittoa kuppiinsa. "Syö kunnolla", Oskari kehottaa, "Ei muorin 

kaapeista ensimmäisenä leipä lopu". Rosita tulee takaisin ja istuu pöytään 

Jalmaria vastapäätä. Maijulikin uskaltautuu pöytään, kun näkee Rositan 

syövän ihan luonnollisesti siinä miesten kanssa. Jalmari katsoo syrjäsilmällä

Rositaa. Sillä on nyt paksu letti niskassa ja sen hymy on

juuri niin lempeä ja hyvä, kuin Jalmari muistikin. Kukaan ei puhu mitään. 

Ruokapöydässä vallitsee kunnioittava hiljaisuus. Muori katsele noita nuoria,

melkein vielä lapsia ja mielessään rukoilee niistä jokaiselle siunausta ja 

onnellista elämää.

Illalla Maijuli tekee sijan saunakamariin. Jalmari ei ole huomannut sen 

vaitonaisuutta. Maijulista tuntuu, kuin mies olisi kokonaan unohtanut hänen 

olemassa olonsa. Rosita on osoittautunut ihan mukavaksi. Kautta rantain 

Maijuli on yrittänyt udella Jalmarin menneisyydestä, mutta ei Rosita ole 

mitään paljastanut. He ovat puhuneet muorista ja siitä kuinka hyvä ihminen 

ne onkaan. Rosita on kertonut myös Karista ja siitä kuinka sen elämä 

luiskahti täysin pois raiteiltaan naisen tähden. Oskari ja Jalmari istuskelevat 

vielä portailla. Oskari kertoo hurjasta pakomatkasta. Jalmari päivittelee sitä 

varjelusta, mikä pojalla on ollut matkassaan. "Minua melkein hävettää, 

miten hyvin sentään minulle ja Pirpanalle kävi", hän sanoo. "No eihän 

kukaan voi kohtalostaan päättää", Oskari toteaa, "Enkä minä olisi koskaan 

voinut karata, jos ette te Pirpanan kanssa olisi päässyt ensin pois." "Niin, on 

se kai niinkin", Jalmari myöntää, "Pirpana pyysi muuten silloin Seijalta, että

olis otettu sut mukaan." Oskarin sydänalassa ailahtaa kummasti, "Niin 

Pirpana on hyvä tyttö", hän sanoo hymyillen. "Juu, sinun ensirakkaus", 

Jalmari kiusoittelee.

"No sitäkin, vaikka kuinka oot sen veli, en sitä kiellä." Rosita ei tule pihalle,

vaikka Jalmari odottaa. Hän on vetäytynyt jo sijalle ja yrittää lukea 

raamattua. Ei hän kuitenkaan tajua lukemaansa, sillä hänen ajatuksensa 

harhailevat Jalmariin.

Maijulin kiukku alkaa nousta. Miksi heidän pitikään törmätä tuohon häijyn 

näköiseen vasikkaan ja tulla tänne kaupunkiin ylipäätään. Hän on aivan 

varma, ettei hänen ja Jalmarin tarinalla ole enää onnellista loppua. Jokin 

näkymätön muuri on noussut heidän välilleen ja tässä ympäristössä, missä 

näkyy olevan Jalmarin menneisyyden siteet se muuri vain kasvaa työntäen 

heitä erilleen toisistaan.

Oskari kertoo Jalmarille Karin tarinan. Kari oli ollut komea ja riski nuori 

mies ja hyväsydäminen, kuten muorikin. Hän oli löytänyt reissultaan myös 

pohjosen ruusun. "Kuulemman mukaan nainen oli oikea kaunotar", Oskari 

puhuu, "Varmaan vielä tuota sinun Maijuliasikin kauniimpi." "Mutta sillä oli

villi luonne ja kylmä sydän nämä ihmiset sanovat. Tuo Myyrä-Mattikin 

muistaa sen naisen. Kari kuulemma palvoi sitä, kantoi sille kaiken mitä se 

keksi tahtoa. Siksi Kari linnaankin joutui, kun teki ryöstöjä, kun ei muuten 

rahat piisanneet." Jalmari kuuntelee, eikä oikein meinaa usko, että mies 

voisi noin naisesta seota. "Totta on joka sana", Oskari vakuuttaa. " Ja kun 

Karille tuli linnaan lähtö, alkoi se akka vallan touhuta omia hommiaan. Ei 

kuulemma käynyt linnallakaan kertaakaan. Muori ruukaa sanoa, että ne on 

kaikki pohjosen ihmiset ylivilkkaita". "No ei Maijulissa ainakaan sellaista 

vikaa ole", Jalmari puolustaa. "Et näe sitä vielä, enkä minä pahalla puhu", 

Oskari vastaa. "Kyllä Kari haki akkansa takasin, kun pääsi linnasta ja anto 

selkääkin sitten lopulta, kun aikansa yritti. Siinä kai meni siltä akalta lapsi 

kesken ja Kari kantaa syyllisyyttä, pitää niikö murhaajana ihtiään. Sen 

jälkeen hän on tuhonnut elämäänsä tahallaan ja muori sanoo, ettei Kari 

raasua voi enää armahtaa kun Taivaan Jumala". Oskari lopettaa 

kertomuksensa. "No eipä ollut iloinen tarina tuokaan", Jalmari huokaa, "On 

se kummallista miten paljon tuskaa on tämän yhden taivaankannen alla. 

Vaan mennään mekin jo maata, huomenna on päivä uusi jos Luoja suo". 

"Parempi niin", Oskari myöntää, "Öitä ja huomiseen".

"Sano Rositallekkin hyvää yötä", Jalmari vielä huikkaa, Oskarin jo 

pujahtaessa ovensuusta sisään.

Maijuli on nukkuvinaan. Jalmari oikaisee sijalle. Hänellä on oudon synkkä 

olo. Tuntuu kun kaiki se ahdistus ja pahaolo olisivat taas läsnä. Kyllä hän 

kuullee, kun Maijuli kääntyilee ja tuhisee kiukussaan, mutta ei hän nyt jaksa

välittää,vaan leikki nukkuvaa. Kun Jalmari alkaa kuorsata, Maijulikin 

hiljalleen rauhoittuu, mutta kiukku hänen sisällään vai kasvaa.

Aamulla Jalmari herää ennen Maijulia, hän pujahtaa ulos ja pesee kasvonsa 

ja kätensä kaivolla. Tuvassa Rosita hääräilee hellan luona kahvia keitellen. 

Hän säikähtää, kun Jalmari nappaa häntä leikillään letistä. "Hyi suo", Rosita 

kiljahtaa, "Melkein sain kuuman veden syliini." "Hup, en oikeesti tajunnut 

että sulla on siinä kiehuvaa vettä", Jalmari sanoo nolostuen. Rosita leppyy 

heti, "Elä hupsi veikkonen, eihän tässä kuinkaan käynyt", hän sanoo 

hymyillen. "Vaan vedä vastedes akkaasi tukasta, elä minua.". "Voih, kun oot 

koppava", Jalmari hymähtää. "Enhän minä tiennyt, että sinut löydän, silloin 

kun Maijulin mukaan pyysin." Kumpikaan heistä ei ole huomannut 

Maijulia, joka seisoo ovella. Sittenkin hänen ajatuksensa olivat oikeita. 

Maijuli on vihaa täynnä. Ei hän kuitenkaan kehtaa muorin tuvassa käydä 

riitelemään, vaan palaa takaisin ulos. "Minä kostan sinulle Jalmari, kostan 

varmasti", hän jupisee itsekseen. Maijulilta jää kuulematta, kuinka Jalmari 

silti kehuu häntä ja sanoo vakavoituneena Rositalle, "Leikki sikseen. Maijuli

on olut hyvä minulle, jotenkin vain täysin häkellyin, kun sinä ja Oskari 

saitte kaiken jo unohtuneen taas mieleen". "Jaa kaiken unohtuneenko. Siitä 

surkeudestako minä sinua vain muistutankin?", Rosita kysyy suu viivana. 

"Nee, en minä sitä niin tarkoittanut", Jalmari korjaa. Häntä hieman huvittaa 

Rositan vakava ilme. "Kyllä minä sinun hymystäsi usein näin unta ja mietin 

miten sinun elämäsi mahtaa olla". "Voih", Rosita tuhahtaa, "Ota nyt sitten 

selvää sinusta". "Elä ota", Jalmari sanoo, "Hymyile vaan ja ole onnellinen. 

Pääasiahan se on, että olemme kaikki tähän asti selvinneet. Vaikka kyllä 

minä jotenkin hermostuin, kun luulin tuota Karia sinun jeenoksi. Vaan ei 

meidän pidä jatkaa tätä keskustelua. Maijuli ei ole tehnyt mitään väärään ja 

kyllä minä hänestä pidän melko paljon". Rosita saa Jalmarin sanoista 

huikean onnentunteen häivähdyksen. Mies on silti miettinyt häntä. Hymy 

palaa neidon kasvoille ja kepeästi hän tokaisee. "No käyhän herättämässä se 

akkasi kahville. Minä käyn katsomassa onko Oskari kamarissa ja vien 

muorille aamukahvin"

Maijuli on kiukussaan lähtenyt kävelemään ja huomaamattaan eksynyt. Hän

ei suutuksissaan ole lainkaan seurannut ympäristöään eikä edes tiedä enää 

missä suunnassa muorin talo on. Ihmisvilinä saa hänen päänsä vielä 

enemmän pyörälle. Vihan hieman hiipuessa hän istahtaa bussipysäkin 

penkille. Rositan antamat kengät ovat hiertäneet kantapäihin rakot. "Niin 

noidu nyt vielä minun jalkanikin", hän jupisee itsekseen. "Kuka noin 

kauniin ruusun on noitunut", sanoo pehmeäsointuinen nuoren miehen ääni. 

Maijuli säikähtää ja melkein tipahtaa penkiltä. Ylös katsoessaan hän näkee 

aurinkoisesti hymyilevän nuorukaisen. "Kuka ja kuka", Maijuli hakee 

ääneensä kopeutta, mutta miehen hymy on niin aseista riisuvaa. "Niin, älä 

kysymyksellä kysymykseen vastaa", nuorukainen naurahtaa. "Mistä oot 

poissa, en ennen oo suo täällä nähnyt?" "Mie oon kaukaa ja

eksynyt", Maijuli sanoo. "Ai sie", nuorukainen hymähtää, "Toiko sut tänne 

idän pika- vai pohjoisen yöjuna?" "Kuule toi valehteleva sydäntensurma, 

kun olin niin ajattelematon", Maijuli tuhahtaa "Ai sulla on jeeno, Miks se 

on sut sitten päästänyt eksyy?" "Mistä ja miks ja kuka", Maijuli puuskahtaa, 

"Ooko sie petsko , vai miksi kuulustelet" "Älä käy koppavaksi ruusu tai saat

olla eksyksissä minun puolesta vaikka ikuisuuden", nuorukainen huitaisee ja

on jatkavinaan matkaansa. "Hei älä mee, en mie tarkoittanut", Maijuli 

parahtaa. Vihellellen Jalmari astuu pihalle. Hänen ajatuksensa ovat 

kummasti rauhoittuneet juttutuokion jälkeen. Hän tuntee piston 

sydämessään, kun ajattelee kuinka on laiminlyönyt Maijulia viime päivät. 

Hetken mielijohteesta hän poimii saunapolun varresta kukan. Ei Jalmari 

tiedä mikä kukka se on, mutta sen hento kukinto herkistää. "Hei kaunein 

kukka, herää", hän huikkaa iloisesti astuessaan saunakamarin ovesta sisään. 

Peti on korjattu nätisti sivuun. Hölmistyneenä, kukka kädessään Jalmari 

tuijottaa tyhjää lattiaa. Mihin ihmeeseen Maijuli on voinut kadota. Ainakin 

sen nyytti näkyy olevan nurkassa petivaatteiden vieressä.

"Hei, ootteko siellä ylhäällä?", kuuluu Oskarin huuto pihasta. Jalmari 

kääntyy ja astuu ulos. "Juu ollaan", hän vastaa. Hän ei ole huomannut 

tiputtaa kukkaa kädestään. "Miten näytät noin pöllämystyneeltä?", Oskari 

kummastelee, ja naurahtaa heti perään, "Oot näköjään ollut kukkia 

poimimassa." Nolostuen Jalmari tiputtaa kukan kädestään. "No se on minun 

kukka jonnekin kadonnut", hän jatkaa totisena. "Miten niin kadonnut", 

Oskari kysyy kurtistaen kulmiaan. "Maijuli pois piilosta heti", hän huutaa 

ilkikurisesti. "Onko tämä sinusta hauskaa?", Jalmari kysyy, "Jos kukka 

kuihtuu niin pakahtuu minun sydän". Oskari ei pysty päättelemään onko 

Jalmari vakavissaan, vai laskeko itsekin leikkiä. Hän lopettaa kuitenkin 

huhuilun ja sanoo "Mennään kahville. Ei Maijuli voi kaukana olla, kun ei 

edes täällä osaa kulkea."

Puolen päivän aikoihin Jalmari alkaa todella huolestua, kun ei Maijulia 

kuulu eikä näy. Kyllä Oskari ja Rositakin jo kummastelevat naisen 

katoamista. "Kuule, älä nyt suutu taas", Oskari sano Jalmarille, "mutta jos 

Maijulilla olikin täällä valmiiksi joku vanha heila." "Elä tuollaisia puhu 

hyvä hullu"; Jalmari vastaa äkeästi, "Eihän se ole koskaan edes ollut näin 

etelässä ennen." "Rauhoittukaa nyt molemmat" Rosita kehottaa topakasti, 

"Lienee parasta Oskari, että lähdette Jalmarin kanssa vähän kiertelemään 

kulmia. Eihän ihminen voi noin vaan jäljettömin kadota" "Rosita puhuu 

järkeä", Jalmari myöntää. "No mennään", Oskari myöntyy, "Eipä tämä turha

jaarittelu ja arpominenkaan mitään auta. "

Muori on palaamassa kauppareissulta juuri kun nuorukaiset ovat astumassa 

kadulle. "Kuule Oskari, mihin menette?", hän kysyy. "Vähän vaan 

kaupungille", Oskari vastaa. " Aseman kulmille ei sitten laahauduta 

maleksimaan, eikä pahan tekoon mennä, kun on vieraitten ihmisten 

lapsiakin mukaan!", muori sanoo kipakasti. "Älkää muori huolehtiko", 

Oskari sanoo hymyillen viattomasti, "Kyllähän te tiedätte minut". "Niinpä, 

juuri sitä", muori tuhahtaa mennessään sisään. Jalmari miettii, kuinka hyvä 

ihminen niiden täytyy olla kun ne jaksavat kantaa murhetta vieraista , niin 

kuin Oskarista ja Rositasta. Oskari viheltelee kävellessään. Jalmari huomaa 

sen kävelevän keskellä jalkakäytävää. Kaikki vastaan tulijat joutuvat 

väistämään häntä, ihan kuin se tahallaan ärsyttäisi ylimielisyydellään, 

kaajeita. Kierreltyään turhaan kaikki lähikulmat Oskari päättää mennä 

asemalle. Kellokin on jo lähemmäs seitsemää. Jalmaria kalvaa syyllisyys. 

Hän tietää laiminlyöneensä Maijulia, vaikkei naisessa ollut vikaa. Jospa se 

on niin loukkaantunut, että on suutuspäissään lähtenyt ja eksynyt. "Kuule 

Oskari, vievätkö petskot oikeata myöten putkaan paperittomat?", Hän kysyy.

Tällä kertaa Oskari kuulee aidon huolen toisen äänessä ja vastaa 

rauhoitellen, " Ei ne missään päiväisen aikaan niin tarkkaan kysele, 

korkeintaan asemalla ja miten Maijuli olisi sinne asti yksin osannut: 

Mennään me nyt kuitenkin sinne. siellä on kaaleita. Kysellään, jos joku on 

sattunut näkemään" Jalmari päättää korvata kaiken, jos he vain löytävät 

Maijulin. Hän tuntee, jopa hieman lämpöä sydänalassaan, kun hän miettii 

kuinka hyvä olisi naiselle, kun saisi sen uudelleen syliinsä. Asema-aukiolla 

on vilskettä, mutta Oskari huomaa ihmisvilinästä sivummalla seisoskelevan 

nuorten porukan. "Tuolla on kaaleita", hän huikkaa Jalmarille. 

Lähestyessään joukkoa hän tunnistaakin Henkkan. Henkka on ihan mukava 

nuorukainen. Sen vanhin on kiinni ja sen elämästä puuttuu kuri ja järjestys, 

niin kun muori ruukaa sanoa. Hyvä se on hommaamaan ja aina 

hyväntuulinen. Samassa Jalmari huomaa Maijulin. Nainen nauraa ja näkyy 

voivan ihan hyvin. Kaikki se huoli ja syyllisyys mitä Jalmari on tuntenut 

muuttuu raivoksi. Oskari yrittää ottaa tilanteen haltuunsa ja huudahtaa " 

Tervehdys Henkka. Olet näköjään löytänyt eksyneen lampaan." Maijuli 

havahtuu nyt vasta. Jalmari silti on lähtenyt etsimään minua, hän miettii, 

mutta sisu ei hänellä anna helposti periksi. Ennen kun hän sen kummemmin 

edes ajattelee, tarttuu hän Henkaa käsivarresta ja visertää, "Miun komia 

sankari ja herrasmies". Oskari huomaa Jalmarin ilmeen, mutta tajuaa 

samalla Henkan olevan täysin viaton. Hän on varmaan vain ottanut 

eksyneen Maijulin matkaansa. Nyt nainen kuitenkin tahallaan syö kahden 

miehen päätä. "Hei Maijuli, olinko paha sulle, vai mikä sut pakosalle ajoi", 

Jalmari kysyy. Henkka tajuaa, että kysymyksessä on pariskunta ja hän 

kuulee itsevarmuuden tuon miehen äänestä. Miten hän nyt tähän välikäteen 

jouti. Oskari ei keksi keinoa ratkaista tilannetta nopeasti, ettet mitään 

sattuisi. Juuri kun Jalmari on astumassa Henkan eteen, hyppää kuin tyhjästä 

Kari tilanteeseen. "Paina matkoihisi Henkka", hän karjaisee käskevästi 

työntäen miestä pois päin. Kari tarttuu Maijulia käsivarresta ja puhuu 

Jalmarille. "Rauhoitu hyvä ystävä rauhoitu. Rosita on huolesta kipeänä 

mökillä. Kaikki ei ole samanlaisia, kuin Rosita. On näitä tunturiruusujakin". 

Henkka on päässyt pakittamaan tilanteesta kenenkään huomaamatta. Jalmari

on ihan sekaisin. Mistä Kari ilmesty. Miksi Rosita on huolissaan. "Oskari 

vie Jalmari mökille, minä laitan tämän ruusun junaa ja tulen itsekin", Kari 

jatkaa. Maijuli ei uskalla sanoa mitään. Karin ote on luja ja jotenkin 

sellainen, ettei nainen tohdi vastustella. "Parempi kai niin."; Jalmari itsekin 

myöntyy. "Mene Maijuli kotiin, ja anna kaikki anteeksi" "Älä nyt sekoile", 

Oskari sanoo. "Mennään pois. Muorikin varmaan jo odottaa" Kaverukset 

lähtevät. Kari ostaa Majulille lipun. "Mene sitten perille asti. Et sinä täälä 

menesty. Peto olet, kun tuollaista luonnostaan kilttiä poikaa aloit syömään". 

Ei Maijuli puolustaudu. Ei Kari kuuntelisi. Kiltisti hän nousee junaan. 

Junassa tulee kyyneleet. Hetken hän itkee. Pian hän alkaa jo seuraamaan 

muuttuvatko maisemat tutuiksi. Ajatukset siirtyvät Feijaan, jokohan se on 

vapaa....

Jalmari tuntee itsensä puusta pudonneeksi. Koko päivän tapahtumat ovat 

ovat yhtä sekamelskaa hänen päässään. Miksi Maijuli lähti? Kuka se nuori 

mies oli asemalla? Mistä Kari ilmestyi tapahtumien keskelle ja vaikutti 

siinä tilanteessa ainoalta selväjärkiseltä? Jalmari ei olisi edes tohtinut inttää 

vastaan ainakaan sillä hetkellä Karille. Oskari puhuu kokoajan ja sen 

liikkeistä huomaa kuinka hermostunut se on vieläkin. Jalmari ei silti tajua 

yhtään sanaa Oskarin puheesta. Kun he saapuvat mökin pihaan Jalmari 

sanoo :"En tule nyt sisälle. Menen huilaamaan hetkeksi." "Mene vain", 

Oskari vastaa, "mutta älä nyt sitten sinäkin katoa." "En en", Jalmari 

vakuuttaa, "Minun täytyy vaan hieman miettiä" Saunatupaan on jäänyt 

Maijulin nyytit. Siellä on kaikki naisen aarteet, se hiuskampakin jonka 

emäntä matkan varrelta oli antanut. Jalmarin rintaa puristaa. Hän tuntee 

itsensä aivan kentokseksi, turvattomaksi ja ymmärtämättömäksi. Mitä hän 

teki väärin, vai onko rakkaus, vain haave johon ei voi luotaa. Häntä kadutta, 

että hän saattoi unohtaa.... kehenkään ei voi luottaa.... ei kehenkään, jolla ei 

ole suonissaan samaa verta tai mielessään niitä muistoja... Nuorukainen 

painaa päänsä Maijulin säkkiä vasten. Ahdistaa. Tuntuu, kuin hän olisi 

jälleen pimeässä kellarissa, jonka luukku on ulkopuolelta salvattu. Sisällä 

Oskari kertoo Rositalle aseman tapahtumista. Kaikki se on saanut hänet 

kiihdyksiin. Rosita aavistaa heti, että Maijuli on kuullut hänen ja Jalmarin 

aamuisen jutustelun. Nainen tuntee huonoa omatuntoa, vaikka ei sinänsä ole

syyllistynyt mihinkään. " No miten Jalmari tämän kaiken otti"; hän kysyy 

Oskarilta. "No onhan se nyt kai jotenkin hajalla, mutta eiköhän hän sentään 

siitä selviä. Kari teki suuren palveluksen Jalmarille", Oskari vastaa. Rositan 

tekis mieli mennä Jalmarin luo ja lohduttaa tätä. Koska hän tuntee 

syyllisyyttä, ei hän tohdi, vaan päättää odottaa Jalmarin aloitetta. Muori 

herää päiväuniltaan ja huomaa heti Oskarissa olevan levottomuuden. "Mitä 

nyt on tapahtunut", hän kysyy vaikka ei edes tiedä haluaako kuulla 

vastausta. Hän on jo vanha ja väsynyt. Elämä on tuonut hänen eteensä 

kaikki mahdolliset surut. Ensin lapsuudessa se riisti hänen vanhempansa 

väkivaltaisesti, sitten mies kuoli viinan ja hänen pikkuinen tyttönsä johonkin

tautiin. Kyllä he olisivat Karin kanssa kahdenkin pärjänneet, mutta maailma 

vei vielä pojan väärille teille. Nämä nuoret jotka kohtalo on hänen 

taipalellen johdattanut, ovat kumpainenkin, kuin valonkajastuksia onnesta. 

Elämänkokemuksiensa kautta hän on ymmärtänyt, että varsinkin Oskarilla 

on niin syvät haavat sielussa, ettei niitä voi ihmisen käsi silotella. 

Voimattomuus saa muorin tuntemaan suurta alakuloa. Oskari katsoo hetken 

muoria ja miettii kuinka syviä uurteita elämä on uurtanut niiden kasvoihin. 

Ne on kaikki surua ja silti ne vieläkin jaksavat välittää. Oskari haluaisi 

taikasauvan jolla hän voisi pyyhkäistä pois kaiken tuskan ja antaa muorille 

tyynen ja levollisen ehtoon. "Ei ole mikään hätä", hän vastaa lempeästi ja 

käskee Rositaa laittamaan muorille kahvia. "Älkää surko ja hätäilkö", hän 

vielä jatkaa. "Näin tänään muuten Karinkin ihan selvin päin". "Niinkö", 

muori hymähtää hyvillään. Hän tuntee kuinka se pieni sitkeä toivonkipinä, 

joka ei suostu sammumaan taas voimistuu hänen sydänalassaan. Kyllä Herra

kuulee heikon ja köyhänkin rukouksen. Oskari on taas niin levoton. Hän 

hiippailee saunakamarille ja herättää Jalmarin. "Tule,mennään kaupungille",

hän sanoo silmiään hierovalle Jalmarille. "Mitä, nyt yöllä?", Jalmari 

hämmästelee. "Iltahan vasta on ja nyt sieltä löytää pokan", Oskari vastaa. 

Jalmari ei taas pääse kärryille,mutta ei ala inttämäänkään Oskarin kanssa. 

Oskari kävelee edellä vihellellen. Jalmarin ajatukset pyörivät vieläkin 

Maijulissa. Aseman nurkilla maleksii taas nuoria kaaleita. Oskari kävelee 

ryhmään ja kysyy: "Mitä teillä on?" "Ei mitään, muuta kun traseli", vastaa 

kaitakasvoinen nuorukainen. "No joo", sanoo Oskari ja näyttää jo 

menettäneen mielenkiintonsa. Eräs laiha pitkäpalmikkoinen tyttö tulee 

kihnaamaan Oskari, mutta Oskari työntää sen tylysti pois. "Älä viitsi Saaga. 

En minä jaksa nyt", hän sanoo kuivasti. "Mennään Jalmari. Näillä ei ole 

muuta, kun tinneriä taskut täynnä" Jalmari on mielissään, sillä hän jotenkin 

vieroksuu tuota porukkaa. Hän on ihan pihalla Oskarin jutuista, mutta ei se 

haittaa häntä laisin. He kiertävät tunnelin suulle. Oskari huomaa pyylevän 

kaajon, jolla on sormus joka sormessa. "Odota vähän", hän sanoo Jalmarille 

ja lähtee puhuttamaan kaajoa. Jalmari tajuaa Oskarin tarjoavan itseään ja 

ymmärtää, että tämä oli nyt se haettu poka. Oskari palaa ja kehottaa Jalmaria

seuraamaan heitä, niin ettei kaajo huomaa. "Mutta älä jää sitten liian kauas 

jos tulee hätä",hän vielä muistuttaa. Jalmari puistuttaa. Hän ei voi käsittää, 

että tuollaisia likaisia ihmisiä on täällä vapaassa maailmassakin. Oskari 

lähtee kävelemään kaajon kanssa ja Jalmarin täytyy keskittyä, että hän 

pysyy vieraassa paikassa perässä. Sivummalle päästyään kaajo varoittamatta

sivelee Oskarin housun miehustaa. Oskarilla kilahtaa saman tien. Hän 

työntää kätensä taskussa olevaan nyrkkirautaan ja paukauttaa kaajoa. Sillä 

on kerrasta taju kankaalla. Silti Oskari potkii jo maassa makaava. Mieheltä 

tulee verta suusta. Jalmari juoksee tilanteeseen. "Tapetaan se", Oskari 

raivoaa. Vaikka Jalmaria inhottaa tuon kaltaiset ihmiset, ei hän silti tajutonta

löisi koskaan. "Rauhoitu Oskari, ei se mitään auta vaikka sen hengiltä 

hakkaisit", hän rauhoittelee. Kun vanhasta muistista Jalmarin ääni saa 

Oskarin tasaantumaan, "Saakeli, kun kävi käsiksi. Näitkö?" Oskari puhisee 

vielä kiukussa. "No olkoon", hän sanoo "Putsataan se. " Löytyy paksu 

lompakko jossa on rutosti rahaa. Oskari kerää myös ne sormukset jotka ovat

kultaa ja kellon. Hänen on vielä poistuessaan pakko potkaista kaajoa kerran.

"Hyvä poka", hän sanoo ja alkaa vihellellä. Jalmari ei tykkää näkemästään. 

Hän halua lähteä pois kaupungista. "Älä ota nyt noin vakavasti ystävä 

hyvä", Oskari juttelee. "Mietitään vähän, kuinka olisi käynyt jos hän olisi 

saanut uhrikseen jonkun kokemattoman pikkupojan." Sekin on totta, että 

tuollaiset miehet itse etsivät vaikeuksia ja ovat puistattavia. Silti ei Jalmari 

millään tapaa nauti väkivallasta. Kun he saapuvat mökille, sanoo Jalmari 

menevänsä suoraan huilaamaan. Oskari menee tupaan. Muori jo onneksi 

nukkuu ja hän välttää kiusalliset kysymykset. Rosita lämmittää hieman 

vettä, että Oskari saa pestä kätensä ja kasvonsa. -Jos ajattelet Jalmarin 

suhteen jotain, niin nyt on viimeinen hetki. Hän on aamulla lähdössä ja minä

lähden mukaan", Oskari sanoo peseydyttyään. Rosita odottaa, että Oskari 

menee sijalleen ja pujahtaa sitten kesäyön. Hetken hän kerää rohkeutta 

vaikka ei hänen sydämensä epäröikään. Jalmari makaa silmät auki 

saunatuvan lattialla ainoastaan takkinsa päänalusena. "Sinä tulit", hän sanoo 

hiljaa huomatessaan Rositan ovensuussa. "Tule viereeni vain jos olet valmis 

lähtemään kanssani pois tästä hullusta kaupungista." Rosita katselee pää 

kallellaan Jalmarin ja vastaa " Tahdotko minut vai Maijuli?" " Maijuli meni 

jo." Jalmari hymähtää. "Minulla on vain huono omatunto, että toin hänet 

tänne, mutta tiedän hänen pärjäävän." Rosita laskeutuu miehen viereen. 

Arasti he etsivät toisiaan. Jalmari tajuaa haaveilleensa tästä koko ajan. 

Hetken Rosita antaa itsensä nauttia Jalmarin hellistä hyväilyistä. Äkisti hän 

kuitenkin tempautuu irti ja nousee miehen päälle. Hetken hän ratsastaa 

villisti kiihkon vallassa. Jalmari ei ymmärrä mitä tapahtui, mutta laukeaa 

valtavalla voimalla. Rosita kierähtää pois. Mies koittaa ottaa hänet 

syleilyynsä, mutta Rosita torjuu " Ei, älä, täytyy mennä pesulle." Ei Jalmari 

kysy mitään. Hän ymmärtää, että heidän täytyy edetä Rositan ehdoilla. Pian 

Rosita palaa ja käpertyy miehen kainaloon. Oskari herää varhain. Hän on 

innoissaan. Enää hän ei joudu eroon Jalmarista ja pääsee Pirpanan luo. Hän 

ottaa rahanipustaan muutaman setelin ja jättää ne pöydälle. Muori on ollut 

niin hyvä hänelle, mutta nyt heidän tiensä eroavat. Hän astuu pihalle ja 

näkeekin Jalmarin ja Rositan olevan jo lähtövalmiina. Hieman on vaikea 

jättää muori, mutta hän tietää kuuluvansa Jalmarin rinnalle. He hyppäävät 

ensimmäiseen junaan. Ei heillä kenelläkään tule Helsinkiä ikävä. He 

kuljeksivat hiljakseen kohti Jalmarin kotiseutuja. Hänen ikävänsä kasvaa 

päivä päivältä ja hän haluaisi kotiväellekin jo näyttää Rositan. Oskarikin on 

malttamaton näkemään Pirpanaa ja siksi hän hieman hoputtaakin nuorta 

paria. "Ei tämä kesä nyt niin pitkä ole. Olisihan se hyvä asettua aloilleen 

ennen talvea", hän sanoo Jalmarille. Jalmaria huvittaa nähdä Oskari niin 

tohkeissaan. Silti häntä on myös ruvennut epäilyttämään, oliko lainkaan 

viisasta ottaa poikaa mukaan ja vielä Pirpanan takia varsinkin. Usein on 

Oskarin käsi pujahtanut vieraisiin taskuihin ja napannut sieltä lompakon. 

Samoin kaupoissa on tupakka-askit ja muuta pientä lähteneet rahatta pojan 

matkaan. Varastaminen tutuissa paikoissa tuo huonon maineen, eikä Viljo ja 

Seija sellaista hyväksy lainkaan. Rosita puolustaa Oskaria ja sanoo usein 

Jalmarille: "Me olemme oppineet pitämää huolen itsestämme ja ottamaan 

sieltä mistä saame." "Ymmärrän minä senkin", Jalmari myöntää, "Mutta 

kaikki paikat menee pilalle, jos käyttäytyy tuolla tavalla. Totuus on 

kuitenkin se, ettei Jalmarilta ole kuluttanut juurikaan rahaa paluureissun 

aikana. Oskari on pitänyt kaikesta tarjoilusta huolen. Rositan ja Jalmarin 

suhde kehittyy hyvään suuntaan ja Rositan luottamus alkaa kasvaa. Jalmari 

tuntee Rositan kanssa olonsa vapaaksi koska heillä ei ole salaisuuksia, vaan 

he jakavat elämänkokemuksensa. Hiljalleen Rosita oppii ottamaan Jalmarin 

tarjoamaa hellyyttä vastaan ja heidän haavansa alkavat arpeutua. Oskari 

yrittää myös parannella käytöstään, ettei olisi häpeäksi ja harmiksi ainoalle 

ystävälleen.

Heinäkuussa he saapuvat viimein Jalmarin kotikylälle. Kylän kahvila ja 

kirjakauppa sijaitsevat samassa rakennuksessa ja Pirpana on ollut koko 

kesän siellä apulaisena. Pirpana rakastaa kirjakaupan ilmapiiriä ja niitä 

satoja kirjoja. "Poiketaan vielä kahville ja ostetaan mökillekin jotain nisua" 

Jalmari päättää. Kun he astuvat sisään, kahvilan tiskin takana seisova 

Pirpana jää tuijottamaan heitä suu auki. Oskari myös jähmettyy kynnykselle.

Hänelle on painunut alitajuntaan kuva Pirpanan suurista surullisista silmistä.

Nyt ne kuitenkin tuikkivat kauniimmin kuin taivaan tähdet ja paksu musta 

kihara tukka reunustaa pieniä kasvoja. Ensimmäisenä jälleennäkemisen 

riemusta toipuu Jalmari. "Ai olet Parviselta saanut kesätyöpaikan", hän 

toteaa hymyillen. "Katsohan ketä kävin hakemassa kotiin." Pirpana ryntää 

tiskin takaa ensin veljensä kaulaan ja roikkuu siinä, kuin Jalmari olisi ollut 

ikuisuuden pois. Rosita ja Oskari odottavat. Pirpana irrottautuu ja kääntää 

hymyilevät kasvonsa Rositaan : "Oletkos sinä Jalmarin akaksi alkanut?". 

Rosita ojentaa kätensä auki ja saa Pirpanalta kunnon rutistuksen. "No ei veli 

parempaa akkaa olisi voinut löytääkään", Pirpana jatkaa odottamatta sen 

kummempaa vastausta Rositalta. Siinä muiden halaillessa ja jutellessa on 

Oskari hävinnyt jonnekin. "No mihin se Oskari nyt meni", Jalmari 

ihmettelee. Samalla Oskari kuitenkin palaa. Hän on käynyt baarin vessassa 

hieman siistiytymässä ja kammannut hiuksensa. Pirpana juoksee nyt hänen 

kaulaansa: " Voi sinä kuivettunut Oskari. Kuinka sinä kaikkien näiden 

vuosien jälkeen oletkaan siinä." Pirpanan halaus saa Oskarissa jotain hyvää 

ja lämmintä heräämään. Hän on aina tiennyt, että Pirpana on ainoa ihminen 

tässä maailmassa Oskaria varten.

Seija ja Viljo hyväksyvät täysin Rositan. Hän ei kuitenkaan käytä 

kaaleenhameita vaan pitäytyy pitkissä vekkareissa. Jalmarin ja hänen 

elämänsä alkaa soljua omiin uomiinsa ja he tietävät parempien aikojen 

olevan edessäpäin. Heidän rakkautensa on vahvaa ja niin puhdasta. Oskari 

yrittää myös tarttua toimeen Jalmarin rinnalla ja jättää kaikki pahat tapansa. 

Hän haluaa tulla Pirpanan arvoiseksi. Useat illat Pirpana ja Oskari istuvat 

hämärässä lampunvalossa ja Pirpana lukee Oskarille mitä kauniinpa 

tarinoita. He juttelevat loputtomasti. Oskari ei tunne nälkää eikä vilua. 

Hänellä on niin hyvä olla. Toisinaan kuitenkin Oskari häviää pariksi 

päiväksi omille teilleen. Pirpana ei kysele syytä vaan on aina yhtä 

riemuissaan kun Oskari palaa. Talvi kuluu tasaisesti vaikka onkin erikoisen 

kylmää. Rosita odottaa Jalmarin ja hänen esikoistaan. He ovat muuttaneet 

Seijan ja Viljon pihatupaan. Rositasta tuntuu, kuin hänellä olisi oma koti. 

Pirpanan ja Jalmarin vanha opettaja on opettanut Rositan virkkaamaan ja 

ompelemaan. Tulevalta pienokaiselta ei ainakaan vaatteita puutu.

Kun kevät alkaa sulattamaan hankia Oskarin ahdistus palaa. Hän tajuaa 

Pirpanan odottavan häneltä jotain ratkaisua. Siinä he istuvat nuo kaksi 

nuorta kevätauringon lämmössä. "Ajattele Oskari tämä kaikki on meidän", 

Pirpana sanoo, "Vanha aurinko, tuleva kesä ja tämä maankamara." Oskari 

naurahtaa ja vastaa: "No eihän meiltä sitten mitään puutu." Pirpana 

painautuu lähemmäksi. Oskari tuntee sen puhtaan sydämen lyönnit. Pirpana 

on jotain niin kaunista. Se on enkeli maan päällä. Oskari ei ikinä pysty 

koskemaan tyttöön sillä tavalla. Likaamaan sitä ja siirtämään siihen omia 

mörköjään. Pirpana vaistoaa Oskarin vetäytymisen ja hänen silmänsä 

täyttyvät kyynelistä. Oskari ei kestä katsoa noita enkelinsä kyyneleitä. Hän 

pomppaa pystyyn ja säntää juoksuun. Hän juoksee suoraan radalle. Pirpana 

juoksee perään mutta kompastuu puun juureen. Juna huutaa TUUT 

TUUUUUUT..... Pirpana huutaa. Oskari juoksee hän tuntee lentävänsä. Ei 

hän tunne kipua, vaan vapauden tunteen. Kohta hän on puhdas enkeli, 

Pirpanansa kaltainen.

Vaikka kaikki ovat Pirpanan lähellä ja yrittävät häntä auttaa ja lohduttaa, 

Pirpana tuntee pudonneensa mustaan kuiluun. Alitajunnassaan hän 

ymmärtää Oskarin valinnan, mutta sitä hän ei ymmärrä miksi ei hänen 

rakkautensa riittänyt auttamaan.

Siinä surun keskellä Rositan aika tulee. Hän synnyttää pojan. Poika on terve

ja riski. Jalmari vie Pirpanan katsomaan pienokaista. Pirpana ottaa sen 

syliinsä. Hän katselee kauan sen viattomia kasvoja, noita suuria mustia 

silmiä. Äkisti vauva hymyilee. Sen hymy on hieman vino. aivan kuin 

Oskarilla. Pirpanan suu kääntyy vastaamaan hymyyn. Hän laskee 

pienokaisen takaisin koppaan ja katselee onnellisen näköistä veljeään ja 

Rositaa. "Hän on Oskari", Pirpana virkoo ja hymyilee edelleen. "Niin on", 

Rosita vastaa, "Oskarihan hän ja Pirpana minä tarvitsen sinua lukemaan 

Oskarille iltasatuja." Pienessä huoneessa on niin hauras tunnelma. Siinä he 

ovat 3 kovia kokenutta nuorta ihmistä. He tuntevat vahvasti kuinka rakkaus 

ympäröi heitä ja elämänusko vahvana palaa heidän sisälään